Sumatra / Indonesia Part III

On ollut vahan muuta tekemista, niin ei oo kerennyt/jaksanut blogia paivittaa. Palatkaamme siis ajassa taaksepain aina lauantaihin 3.11. Bukittinggissa hotellista check-out klo 12.00. Kamat lukkoon ja respaan sailytykseen. Sitten alkoikin ajantappaminen nettikahvilassa. Kahden maissa molempiin iski joku ihme mahakipu, ei juurikaan muita oireita. Koitettiin syoda jotain ja kaytiin hakemassa kamat hotellilta, jonka jalkeen mentiin matkatoimistolle odottamaan kyytia. Lahdettiin matkatoimistolta 16.30 kohti bussiasemaa. Bussin piti lahtea klo. 17.00, mutta lahtikin sit liikkeelle vasta seitseman jalkeen. Molemmilla oli edelleen todella huono olo, edessa siis mukavat 15h bussissa matkustamista. Otettiin pahoinvointilaakkeet naamariin ja Evu pisti silmat kiinni. Matka alkoi todella mukavalla makisyherolla alas Bukittinggista. Onneksi oli sen verran pimeeta, ettei tieta nahnyt kunnolla. Lintsin vuoristorata on kuitenkin aika nynny verrattuna tohon bussikyytiin, varsinkin kun kuski on taysi hullu.

Matkan kohokohtia:



1) 1h ajettu, ekat oksentaa

2) 3h ajettu, Evu oksentaa

3) 7h ajettu, eka stoppi kuski tankkaa

4) 7,5h ajettu, huoltotauko? bussi vain pysahty pimeeseen ja joku hyppas konetilaan

5) 11h ajettu, toinen stoppi, ruokatauko

6) 15h ajettu, perilla Parapatissa, olo todella surkee



Koko 15h ajomatka oli siis niin surkeata tieta, etta kellaan Suomessa ei ole edes mokkitie siina kunnossa. Jannittavin silmin havaittava ja perseessa tuntuva elamys oli, kun bussi rupesi renkaat lukossa valumaan hieman poikittain jyrkkaa ja mutaista makea alas. Noh hengissa selvittiin ja voidaan sanoa, etta ollaan ajettu kuuluisalla Sumatran Highwaylla. Jes!


Parapatissa minibussiin ja 10min matka satamaan, josta sit lautta Samosirin saarelle, Tuktukin kylaan. Majoitus osiosta loytyykin sit hotellin valinnasta, jonne paastyamme vaivuimme suihkun kautta tajuttomuuteen. Huonosti nukutun yon ja hyvin nukuttujen paivaunten jalkeen lahdettiin metsastamaan ruokaa. Onneksi ei kuitenkaan tarvinnut alkaa metsastamaan, vaan saatiin ostettua ruokaa ihan seteleilla, pizzaa! Ilta menikin sit paaasiassa parvekkeella istuessa ja nukkumatti saapui ajoissa paikalle. Aamulla tama kumma mahatauti hiipi taas salakavalasti ja molemmat sai pyttytuomion. Imodiumia naamaan ja paljon iloista mielta, niin johan taas elama hymyili.


Welcome to Lake Toba







Tiistaisella kavelyreissulla tuli nalka ja mentiin johonkin kahvilan nakoiseen. Hyvin akkia selvis, etta se on periaatteesa vain juomapaikka. Koska emanta asui siella, niin ilmeisesti omista tarpeistaan han tarjoutui tekemaan meille ruokaa. Tilattii kanariisit, mutta poytaan tulikin grillattua kalaa, ilmeisesti karppia. Ei viitsitty rueta asiasta valittamaan, vaan vetastiin ruuat napaan ja hyvaa oli. Kalan jalkeen oli kahvilan erikoisuuden eli apinan vuoro, ei syoty sita, mut riehuttiin sen kanssa. Omistajalla oli siis lemmikkina 5 kuukautinen Mundi niminen veijari. Tassa kuvallista antia, kun Mundi etsii elaimistoa Evun paasta. Ilmeisesti mitaan ei loytynyt.







Vaikka Toballa aika kuluikin suurimmaksi osaksi rentoutuen, oli keskiviikkona huoneen vaihdon jalkeen aika vuokrata moottoripyora. Mopo oli 125cc nelivaihteinen tykki. Suunnitelmaa ei sinansa ollut, paatettiin vaan lahtea ajamaan Samosirin rantaa pitkin, Tomokin kylan suuntaan. Huomattuamme vuorille kulkevat asfaltoidut tiet, paatimme lahtea ylospain katsomaan maisemia. Alkumatkasta tie oli todela hyva ja Tomokin jalkeen liikennekkin lakkasi melkein kokonaan. Asumusten jaadessa taaksemme tie rupesi huononemaan asteittain. Ensin isoja reikia asfaltissa, sit hieman enemman reikia, jonka jalkeen hiekkatieta ja lopuksi sita ei tieksi voinut enaa sanoakaan. Ajettiin vain jotain kivikkouraa, valilla mudassa taiteillen. Aina mutkan kaantyessa metsan taakse, paatettiin etta katsotaan mita sen mutkan takana on. Lopulta oltii todella korkealla, josta avautui hienot maisemat Lake Toballe. Kuvien oton jalkeen matka taittui alaspain odotettua nopeammin. Ajettiin takaisin Tomokiin limpparille ja katsomaan paikalliset nahtavyydet. Oli Batak kuninkaan hautaa jne. mutta pettymys oli suuri. Odotettiin jotain todella suurta ja hienoa, koska Batak talot ovat kuitenkin niin upeita rakennelmia. Ajelu kesti alle 5tuntia, mutta mittariin ei tullu edes 50 kilometria, johtuen tasta maastoreitista ylos mennessa.


Seuraava mainitsemisen arvoinen tapahtuma olikin tukkalaakari. Mun hiukset rupes olemaan jo sen verran pitkat, etta oli pakko lahtee parturiin. Parturissa odoteltiin ensin puoli tuntia, ennenkuin tama kyseinen parrakas nainen suvaitsi saapua yopuvussaan paikalle. Leikkausrituaali oli minulle hieman outo, vaikka olenhan sentaan kampaajan poika. Peilista saatoin nahda Evun hermostuneet kasvot, kun tama parrakas "kampaajani" rupesi kaivamaan Fiskarsseja kasiinsa. Mita sita turhaan suihkupulloa kayttamaan, kun voi ottaa sakset kateen ja alkaa jyrsia kuivia hiuksia pois. Tuskan hiki rupesi valumaan, kun saksien aani kuulosti tutulta. Kylla, se oli se sama aani kuin pentuna ne askartelu sakset, joissa teran sijasta oli vaan alumiiniset siivut. Koita niilla sit jyystaa paperia, saati sitten viela hiuksia. Lopputulos naytti aluksi ihan siistilta, mutta hotellille paastessamme muuttui mieli. Se naps tuolta ja toinen taalta tyylinen hiustenleikkuu ei tuottanut toivottua tulosta. Onneksi matkassa oli mukana kampaajakoulutuksen saanut naiseni seka kynsisakset. Evu kyni paatani pienilla saksilla tunnin ajan ja hyvahan siita loppupeleissa tuli. Olipa kokemusta taas kerrakseen...


Lauantaina oli vuorossa toinen moporetki, suuntana kuumat lahteet, Samosirin saaren ulkopuolella. Matkaa sinne oli 43km ja aikaa kului 1,5h pysahdyksineen. Varovaisuus mutkiin ajaessa on taalla valttia, koska autot tulevat paalle, isomman oikeudella tietenkin. Kuumilla lahteilla kaveltiin muutamassa eri paikassa ja tottakai haisteltiin sita kananmunapierun hajua. Ah mitka aromit! Lahteet ovat ilmeisesti olleet joskus paljon suurempia, mutta nykyisin paikalliset ovat vetaneet niin paljon letkuja omiin koteihinsa, etta paikka oli mm. tasta kohtaa aika kuiva. Joku viisaampi voi sit vaikka kommentoida, etta mista se haju johtuu. Tassa kuva hajuisasta, mutta puhtaasta, seka todella kuumasta lahteesta.







Toba oli meidan mielesta todella upea paikka ja siella olisi viihtynyt paljon kauemminkin. Suurimmaksi ihmetyksen aiheeksi meille jai se turistien vahyys. Paikka oli taynna isoja hotelleja ja pienempia majataloja, mutta kaikki paikat kumisi tyhjyyttaan. Matkamuistomyymaloita ja ravintoloita auki yomyohaan, eika kukaan tyrkyttanyt vakisin mitaan. Mainittakoon viela paikallisista, etta suurin osa on kristittyja. Erittain ystavallista ja iloista porukkaa.


Muuta ihmeellista ei Toballa sit enaa tapahtunutkaan, joten on aika siirtya myos blogissa
eteenpain.

Maanantaina otettiin paikallisbussi Parapatista Medaniin. Matka kesti 3,5h ja hintaa talle lystille kertyi 1,5euroa sierainparilta. Perille paastyamme otettiin mopotaxi suoraan ennalta miettimaamme Ibunda hotelliin. Perinteista kaavaa noudattaen menimme suihkuun ja ruokaa etsimaan. Voi sita riemun maaraa, kun rakennusten takaa paljastui McDonaldsin kyltti. Siis voitteko kuvitella McDonaldsin kyltti?! Ei oltu syoty vajaaseen kuukauteen "roskaruokaa", kun Indonesiasta ei ollut loytynyt mitaan kansainvalisia ruokaketjuja. Tiistai aamuna oli tarkoitus hankkia lauttaliput perjantaiksi Malesian Penangiin ja lahtea ennen sita pariksi paivaksi Bukit Lawangiin. Medaniin tultiin siis vain paastaksemme pois sielta. Ei mikaan paras suurkaupunki kaikkine tyrkyttajineen. Lippuja ei tietenkaan saatu perjantaille, joten oli pakko ottaa ne torstaiksi. Lauantai oli viisumin viimeinen voimassaolopaiva, eika haluttu ottaa mitaan riskeja, jos matkaan tulisikin mutkia viimeisen paivan aikana. Lippujen oston jalkeen paat raksutti, koska mieli teki Bukit Lawangiin. Paatettiin sit, etta aamulla aikainen heratys ja tehdaan paivareissu orankeja bongailemaan. Loppupaiva Medanissa kului keilauksen ja kavelyn parissa. Medanista ei jaanyt mitaan muita kuvia kateen, kuin tama Sumatran suurin moskeija (meidan kasittaaksemme). Kuva on hieman heikko, mutta niin oli koko kaupunkikin.

"Aamulla" oli taas tosi vaikee paasta sangysta ylos, kello kun oli soimassa jo 03.30. Kaupasta vetta ja mopotaxilla kohti bussiterminaalia. Taxikuski jatti meidat kyydista johonkin risteykseen, leipomon eteen. Kuski sanoi, etta bussi tulee tahan. Busseja piti kulkea puolen tunnin valein, mutta me seisoskeltiin siina 1,5tuntia, kunnes minibussi pysahtyi meidan kohdalle. Matkaa Bukit Lawangiin on alle 100km, mutta matka kesti silti 3tuntia. Tiet olivat taas aivan jarkyttavassa kunnossa. Bussi jatti meidat bussiasemalle, joka sijaitsee 1-2km paassa kylasta. Heti ulos paastyamme alkoi kusetus paikallisten oppaitten toimesta. Tiedettiin etta orankien sopeuttamiskeskukseen voi menna ilman opastakin, mutta viidaakkoon olisi hyva ottaa opas mukaan. Meilla ei tietenkaan ollut voimia, eika aikaa lahtea viidakkoon trekkaamaan, joten pyydettiin vain mopokyytia kylalle. Ei saatu kyytia, koska ei otettu opasta. Me urheilijanuorethan ei tasta lannistuttu, vaan lahdettiin auringon paahtaessa tarpomaan tieta, jonka oletimme vievan Bukit Lawangin ytimeen. Tie oli oikea, mutta Lonely Planetin kartta heitti jalleen pahemman kerran. Lahdettiin sit kavelemaan omatoimisesti pienta polkua, joka kulki joenvartta pitkin. Kaytiin yhden guesthousen ravintolassa vetamassa aamupalaksi toastit ja jatkettiin matkaa ylospain joenylityspaikalle, orankikeskuksen portille. Keskukseen paasi kolmelta, joten meilla oli kolme tuntia aikaa vilvoitella joessa ja istua laheisessa ravintolassa. Joki ylitettiin vaijerin varassa roikkuvalla kanotiilla, johon mahtui max. 3 henkiloa. Kun tyontekijat oli saanut roudattua reilut 10henkiloo viidakon puolelle oli maksun aika. Talla alle 2euron paasymaksulla paastiin siis viidakkoon katsomaan orankeja ja niitten syottamista. Lippu sisalsi myos vakuutuksen. Ensimmainen pikku oranki oli vastassa jo rannalla ja ma menin heti linssi sen nokassa kiinni kuvaamaan sita. Evu juoksi kauemmas. Sanoin, etta "voit menna lahemmas katsomaan, kun noiden takiahan tanne tultii. Ei ne mitaan tee." Matka jatkui syvemmalle viidakkoon jonne johti mutainen nousu kohti ruokintapaikkaa. Ruokintapaikka oli vain iso puiden valiin ripustettu puualusta, jota kasvattajat hakkasivat puupalikoilla kutsuakseen orangit syomaan. Pienen kolistelun jalkeen alkoi oksat heilua ja pienta, seka isoa orankia alkoi valua kohti kasvattajia. Ketterat kiipeilijat nousivat tottuneesti alustalle ja suurinosa odotti natisti, etta tyypit antaa niille mukin kateen. Mukeissa oli ilmeisesti maitoa. Maidon juonnin ja banaanin syonnin jalkeen orankeja latkittiin pois tielta, etta seuraava paasee lounastamaan. Kun kaikki olivat syoneet lahti pari orankia liikkumaan kohti ihmettelevia ihmisia. Isoin 21vuotias kunkkuapina otti ihmisjoukon keskelta kohteen, se oli Evu. Kunkkuoranki hyppasi aidan yli ja nousi takajaloilleen (pituus sama kuin Evulla) ja ennenkuin Evu kerkesi juosta karkuun, nappasi se isallisella otteella Evua laukusta ja olkapaasta kiinni. Evu huuti paniikissa Suomeksi "apua, ottakaa se pois!". Juuri kun olin kerinnyt sanomaan, etta mene vain lahemmaksi katsomaan! Episodi ei kestanyt montaa sekuntia, kun kasvattaja rupesi lapsimaan orankia ja viskeli sita pienilla kivilla. Oranki lahti tiehensa. Muu porukka kuvasi ja nauroi, mutta Evun ilmeesta naki, etta tapahtuma tuntui pidemmalta kuin muutama sekunti. Ilmeisesti Evulla on jotain kytkoksia apinoihin, silla Toban apinakin hyppasi tottuneesti etsimaan elukoita Evun paasta. Oli aika lahtea takaisin Medaniin. Bussiasemalla meille sanottiin, etta busseja ei kulje enaa, vaikka oltiin kuultu toisin. Busseja ei nakynyt, joten uskottiin tyyppeja ja jouduttiin vuokraamaan sit oma minibussi, etta paastais takaisin Medaniin. Kuitenkin hyva reissu kaikenkaikkiaan.

Kuvassa aiemmin mainittu 21v. kunkkuoranki





Viimeisesta illasta Medanissa ei sitten olekaan paljoa kerrottavaa. Unta palloon ja aamulla aikainen heratys. Aamulla otettiin lautta takaisin kohti Malesiaa ja taalla Penangin Georgetownissa ollaan oltu nyt 5 paivaa. Viimeisesta Indonesian osiosta jai varmaan kertomatta paljon, kun on kulunut niin pitka aika edellisesta paivityksesta. Indonesiasta jai kuitenkin erittain hyva maku suuhun, vaikkakin on taas kiva olla Malesiassa. Jokainen ei ole tyrkyttamassa jotain tai huutamassa "Hello mister". Retkikunta kiittaa ja kuittaa Indonesian reissunsa.